Niin kuin ne toiset, tasapainoiset, osaa mä olla en

En meinaa itsekkään uskoa että olen taas kirjoittamassa blogiin. Ei mulla ole ollut missään kohtaa tarkoituksena tätä lopettaa, mä vaan oon välillä unohtanut tämän olemassaolon. Välillä saanut inspiraation kipinän joka on kuollut ennenkuin saan kirjoitettua blogia osoitepalkkiin.

Aloittaen tärkeimmästä, eli Riimistä ja Riimin käytöksestä. Sanoisin että meillä menee nyt ihan hyvin. Käytännössä ihmisohituksista selvitään suurimman osan ajasta kunnialla, koiraohituksia edelleen harjoitellaan, mutta ensisijaista on ollut saada ihmisten kohtaaminen toimivaksi. Olen kasvanut tuohon koiraan kiinni niin tiukasti kiinni, että ajatuskin luovuttamisesta tai luopumisesta sattuu aivan kamalasti. Meistä on tullut tiimi, vaikka sitä täydellistä keskinäistä vuorovaikutusta ja olemista etsitäänkin edelleen.

Viime kuukausina tapahtunutta

25. maaliskuuta osallistuimme Supun kanssa Villähteen Agility-Urheilijat ry:n rally-tokokisoihin, saavuttaen RTK1-koulutustunnukseen vaadittavan viimeisen ALO-HYV -tuloksen 74 pisteellä. Valitettavasti tässä kohtaa olen jo unohtanut liikkeet joista pistemenetykset tuli, paitsi että spiraalin uusin koska Supu jäi rapsuttamaan korvaansa, mutta sama tapahtui myös uusimiskerralla. Korvakutinan vuoksi Supu ei ollutkaan oikein oma itsensä, ja minun piti käyttää kaikkeni sen kannustamiseen ja edes jonkinnäköisen mielenkiinnon ylläpitämiseen. Seuraavalla viikolla kävimmekin saamassa eläinlääkäristä lääkekuurin Supun korvia varten, jotka olivat päässeet tulehtumaan.

Huhtikuun loppupuolella vietimme pitkän viikonlopun Kouvolassa treenaamisen merkeissä. Molemmat koirat pääsivät mukaan, ja meillä kuluikin viikonloppu pääasiassa jäljestämisen parissa. Kaikkina kolmena peräkkäisenä päivänä koirat pääsivät jäljelle. Ensimmäisenä päivänä Riimi teki suorahkon metsäjäljen, jonka askelmäärää en muistanut laskea, veikkaisin jotain 150 askeleen pintaa. Ruokaa jäljellä oli joka 3. askeleella. Jälki itsessään sujui erinomaisesti, ja koirassa huomaa kuinka se tosissaan alkaa oppimaan jäljestämisen idean ja käyttämään nenäänsä. Samaisena iltana tein Supulle peltojäljen, tälläkään kertaa en tullut laskeneeksi askeleita tai suunnitelleeksi treenejä kummemmin, ruokaa oli noin joka 5. ja 7. askeleella. Treenikaverin kanssa kiinnitimme huomiota kuinka ruoka tuntuu ennemmin häiritsevän Supua jäljellä. Se ehti jo kiitämään ruuan ohi ennen sen huomaamista, joka johti koiran kääntyilyyn ja edestakaisin seilaamiseen.

Seuraavana päivänä suuntasimme aamusta treenihallille. Riimi leikki ja teki lyhyitä pätkiä seuraamista. Hallilla olleet ihmiset eivät paljoa ehtineet kiinnostaa, ja minusta tuntuukin että voimme ehkä alkaa taas pikkuhiljaa enemmän keskittymään tokon/tottiksen treenaamiseen. Supu pääsi treenaamaan kahteen otteeseen BH-kokeen ilmoittautumista eri koirakoiden kanssa. Suoritimme myös noin viitisen minuuttia pitkän paikkamakuun, toisen koirakon tehdessä BH-tottiksia. Koettelin myös Supun rajoja ja teimme 30 askelta pitkän suoran seuraamisen, vireen pysyessä tasaisena kokoajan! Sain treenikaverilta vinkkejä myös alustan häivyttämiseen ruudusta. Alkuun lyhennetään matkaa, ja mielellään vaihdetaan alustaa pienempään ja huonommin näkyvään. Sitten vaan paljon toistoja vaihdelleen että välillä ruudussa on alusta, välillä ei, ja tietenkin samalla matkaa kasvattaen.

Iltapäivä kului jälleen jäljestämisen parissa. Supulle treenikaveri teki noin 200 askelta pitkän hieman mutkittelevan jäljen, jolla oli ruokaa noin joka 9. askeleella. Tämä jälki oli aivan liian vaikea, ja Supu aikalailla vetäisi mutkat suoriksi. Kokeilin edellisestä päivästä oppineena hieman himmata sitä, mutta liinan kiristyminen olikin ennemmin ahdistavaa ja koira keskeytti työskentelyn. Riimi puolestaan teki haastavahkon mutkittelevan 200 askelta pitkän metsäjäljen, jolla oli ruokaa joka 5. askeleella. Ensinnä haluan hehkuttaa sitä kuinka tuo koira menee upeasti työmoodiin, jossa se sulkee muun maailman ulkopuolelle ja keskittyy vain jäljestämiseen. Auton vieressä seisoo ihmisporukka ja jana lähtee haukkuvan koiran vierestä? Ihan sama. Puunrungot ja polut se ylitti ongelmitta. Kerran pääsi jälki hukkumaan, Riimi lähti takajäljelle, mutta ilman huomautuksia tai apuja se hoksasi menevänsä väärään suuntaan ja korjasi.

Viimeisenä päivänä molemmat koirat tekivät peltojäljet. Tässä treenissä erityistä oli se, että mä olin kerrankin suunnitellut ne. Tein Supulle itse jäljen, joka oli 180 askelta pitkä ja mutkitteli pyörein kulmin. Ruokaa oli joka 5. askeleella ja lopussa oli esine. Tämä oli ehdottomasti viikonlopun paras jälki Supun osalta, se teki tällä kertaa tarkkaa työtä ja keskittyi tosissaan hommiin. Joskin esineellä huomasi että siihen pitää selvästi rakentaa lisämotivaatiota. Nyt Supun kaikki kiinnostus on jäljen haistelussa. Riimi teki 120 askelta pitkän suoran, jolla oli joka 3. askeleella ruokaa. Pellolla huomaa kuinka sen työskentely on ennemmin metsäjälkityylistä, eikä suinkaan niin tarkkaa.

 
 

Kouvolan treeniviikonlopusta päälimmäisenä jäi mieleen, että taitaa tuo jälki olla Riimille se ykköslaji. Riimi on erittäin taitava käyttämään nenäänsä, ja hötäjäväisestä luonteestaan huolimatta keskittyy todella hyvin jäljellä työskentelyyn. Olemme alkaneet enemmän treenaamaan kotona jälkiesineitä. Osaavammat neuvoivat minua opettamaan koiran ilmaisemaan jälkiesineen itselleen luontaisimmalla tavalla. Olin alkanut opettamaan Riimille esineiden ilmaisua maahanmenolla, mutta antaessani ilmaisunvapauden, niin Riimi toi esineen minulle.

Juuri tällä hetkellä Riimi viettää lepolomaa tassupotilaana. Viikko sitten keskiviikkona kävimme eläinlääkärissä, jossa Riimiltä poistettiin toisesta etujalasta haljennut kynsi. Jäljelle jäänyt kynnen ydin edellyttää jalka paketissa kulkemista ja pelkästään hihnassa toteutettua ulkoilua. Lähes päivittäiseen vapaana juoksemiseen tottunut Riimi ei tästä ole kovin riemuissaan. Pahimpia höyryjä ja energioita ollaan koitettu päästää pistämällä aivot ja nenä töihin, mutta tuota koiraa on kyllä mahdoton väsyttää muulla kuin vapaana juoksuttamisella. Jälkiesineitä koirat ovat saaneet lenkillä ilmaista, ja ne löytyvät ongelmitta keppikasoista ja laajemmalta alueelta. Erityispropsit Riimille, joka on ihan mielettömän lahjakas tässäKIN hommassa.

You see fear is only holding us back

Minun käsi alkaa olemaan niin pitkälle parantunut, että tietokoneella pidempien tekstien kirjoittaminen ei ole enää kivuliasta tai vaikeaa, tai edes välttämättä typerää ylimääräistä rasitusta. Niin paljon kuin voisinkin kirjoitella meidän kuulumisia, joita ihan takuulla on tulossa, niin voisinkin aloittaa höpöttelemällä vähän valokuvaamisesta ja suhteestani koko hommaan.

Alkupohjustuksesti mulla on ollut jo pitkään kamalia kriisejä asian suhteen. Oma jälki ei miellytä, kiukuttaa, en osaa ja oon ihan huono ja miks mä edes teen tätä. Tähän eräs kaverini löi takaisin kysymyksen: ”miksi sä valokuvaat?”. Tämä pisti minut hiljaiseksi ja en vaan keksinyt vastausta. Miksi mä teen jotain mikä aiheuttaa mulle enemmän turhautumista ja pahaa mieltä, kuin hyviä asioita?

Tähän kohtaan haluan miettiä sitä mistä kaikki edes alkoi. Reilu kymmenisen vuotta sitten ostettiin perheelle yhteinen digipokkari. Tuolloin oli talossa vain kissoja, joten ne toimivat minulla paljon räpsimisen kohteina, ja pokkari kulki myös mukana kissanäyttelyreissuilla. Ollessani 12-vuotias meille tuli lapinkoira Joiku, josta tottakai halusin ottaa kuvia. Isäni on ollut aina jossain määrin intohimoinen valokuvaaja ja hänen päivittäessä kalustoaan parempaan, sain häneltä Canon EOS 350D -järkkärin. Sillä sitten räpsin menemään kuvia Joikusta ja kamera kulki melkein aina mukana. Tällöin otin kuvia ihan vaan omaksi ilokseni, dokumentoiden minun ja Joikun puuhasteluja ja reissuja. Välillä myös koiranäyttelyissä ja -tapahtumassa kuvaten virtuaalikenneleitäni ajatellen.

Vuosi 2011
Vuosi 2012

Tästä muutama vuosi eteenpäin, isäni päivitti kalustoaan ja jälleen, minä hurjan onnekkaana, sain tällä kertaa sain käsiini Canon EOS 40Dn. Tämän kanssa aloin entistä tiuhempaan tahtiin kiertämään erilaisia koiranäyttelyitä ja -tapahtumia. Mitään en mistään ymmärtänyt, mutta tykkäsin ottaa kuvia. Vuoden 2011 lopulla sain vihdoin kauan himoitsemani Canonin 70-200 4L -objektiivin, joka entisestään nosti intoani. Mulla oli pro-varusteet, nyt mikään ei voi pysäyttää mua. Paitsi oma osaamattomuuteni.

Vuosi 2012
Vuosi 2012
Vuosi 2013
Vuosi 2013
Vuosi 2013

Vuoden 2013 kesällä törmäsin ensikertaa Alicja Zmysłowskan ottamiin kuviin. ”Vau! Miten tollaisia kuvia otetaan? Mäkin haluun!”, oli ensimmäinen ajatukseni. Tällöin tajusin, että kuvia voi oikeasti jälkikäsitelläkkin, enemmän kuin sen maksimissaan käyrien säädön, pienen valkotasapainon korjaamisen verran. Ja että kamerassa on muitakin säätöjä kuin automaatti.

Vuosi 2013

Aloin opettelemaan, kikkailemaan, kokeilemaan ja opettelemaan vähän lisää. Vähän liiankin nopeasti päätin, etten enää tykkää 40Dstä ja päivitin rungon tuohon nykyiseen 7Dhen.

Vuosi 2013
Vuosi 2013
Vuosi 2014

Tästä melkein jo päästäänkin nykyiseen ongelmaan. Mulla on ollut jo vuosia epärealistinen ja naiivi intohimo olla hyvä, tosi hyvä, ainakin yksi parhaista. Haluan ottaa kuvia mitkä saa sosiaalisessa mediassa paljon tykkäyksiä. Eikun hetkonen… Mikä arvomittari se on paljonko kuva jossain Facebookissa saavuttaa tykkäyksiä? Tämä. Tämä on ollut yksi suurimpia kompastuskiviä joihin olen törmännyt. Mulla on taipumusta olla myös hirmuisen herkästi kateellinen. Toisen onnistumisesta on vaikea olla vilpittömän iloinen, voin sanoa että ”vautsi onnea!”, mutta samalla pään sisällä ruoskin itseäni siitä että ”munkin pitäisi miksen mäkin miten mä oon näin huono että annan jonkun muun menestyä itseni yläpuolelle”.

Vuosi 2015
Vuosi 2015
Vuosi 2015

Onko siis valokuvaaminen minun intohimoni lainkaan, vai onko se vaan väylä saada huomiota ja haaveilla menestyksestä? Tämäkään ei tietenkään ole suinkaan väheksyttävää, mutta haluanko rakentaa minun ja kameran välisen suhteen tälle pohjalle täysin? En. Haluan että taustalla on intohimoa valokuvata, halua kehittyä, haluan arvostaa ottamiani kuvia, haluan oppia hyväksymään epäonnistumiset, halua nauttia menestyksestä kun vihdoin saa luotua jotain, mikä miellyttää omaa silmää (huolimatta siitä että kuva keräsi kansainvälisessä koiravalokuvausryhmässä vain hikiset 8 tykkäystä). Halua olla valokuvaaja.

Vuosi 2015
Vuosi 2015
Vuosi 2016
Vuosi 2016
Vuosi 2016

Olen jo vähän liiankin pitkään tehnyt kuvia sillä ajatuksella, että ”voinko tehdä näin tai noin, mitähän ihmiset tosta miettii, onko tää nyt tarpeeksi näyttävä ja silmille hyppäävä kokonaisuus mikä saa ihmisen painamaan tykkää-nappia?”. En ole keskittynyt luomaan mun omaa tyyliä, vaan mun kuvien lähtökohtana on muiden kuvien matkiminen. Tässä kohtaa huomautan, että varsinaisestihan matkiminen ei kovin paha asia ole, monessa taiteenlajissa toimii kun poimitaan toisilta niitä omaan käteen sopivia ideoita ja toteutuksia. Eräs parhaimpia vinkkejä joita olen saanut on, että ”älä katso muiden kuvien verraten niitä omiisi, vaan poimi niistä kuvista ne parhaat jutut ja hyödynnä niitä omissasi”. Ihanteellista olisi oppia hyödyntämään äskeistä, kuitenkin luoden, ylläpitäen ja työstäen sitä omaa tyyliä. Haluan että mun kuvat on tunnistettavia, että niissä näkyy mun kädenjälki.

Vuosi 2016
Vuosi 2017
Vuosi 2017
Vuosi 2017

Ollaanko nyt vai sitten vasta kun jokin on jotenkin muuttunut

Jätin blogin vähän tyhjäkäynnille viimeisen postauksen jälkeen. Ollaan kuitenkin kaikki kolme vielä hengissä, on vaan ollut haastavaa löytää hyvää lähestymiskulmaa asioihin. Eikä näistä asioista muutenkaan ole kovin helppo kirjoittaa. Tottakai se kirjoitusinspis iskee juuri kun on viikonloppuna treeneissä täräyttänyt oikean käden liukastumisen yhteydessä lähes käyttökelvottomaksi.

Olen tässä Riimi-asiaa pohtinut suuntaan jos toiseen, jutellut ja ruotinut asiaa lukuisien ihmisten kanssa. Ollut jo henkisesti valmistautumassa Riimin lopetukseen, mutta saanut kuitenkin toivoa että ehkä tämä vielä tästä. Toistaiseksi koitan olla heittämättä kirvestä kaivoon pysyen realistisen optimistisena, miettiä keinoja ja antaa kaikkeni tälle asialle. Pitää myös muistaa että Riimi on vasta vuoden ikäinen, (ainakin toivon että) pahimmassa teini-iässä.

Ei tässä ketään voi myöskään syytellä, ja toivon etten kellekkään anna sellaista kuvaa. Lopputulema lienee niin monen osatekijän summa, että olisi vaikea edes päättää ketä sormella osoittaa. Ja tämä on muistutus myös itselleni, ettei ainakaan kaikki ole täysin minun syytä, vaikka herkästi tuleekin itseään syyteltyä. Ei Riimin hankkimista myöskään voi virheeksi kutsua, vaikkei lopputulos täytäkkään odotuksiani. Elämä on täynnä parempia ja vähemmän hyviä päätöksiä. Sitäpaitsi olen Riimin tulon kautta saanut mahdollisuuden tutustua ihaniin uusiin ihmisiin, ja oppinut paljon paljon lisää koirista ja niihin liityvistä asioista. Ja tietenkin tutustunut Riimiin, mitä eriskummallisimpaan pieneen raidalliseen, jota on ainakin näin omistajan näkökulmasta vaikea olla rakastamatta.