You see fear is only holding us back

Minun käsi alkaa olemaan niin pitkälle parantunut, että tietokoneella pidempien tekstien kirjoittaminen ei ole enää kivuliasta tai vaikeaa, tai edes välttämättä typerää ylimääräistä rasitusta. Niin paljon kuin voisinkin kirjoitella meidän kuulumisia, joita ihan takuulla on tulossa, niin voisinkin aloittaa höpöttelemällä vähän valokuvaamisesta ja suhteestani koko hommaan.

Alkupohjustuksesti mulla on ollut jo pitkään kamalia kriisejä asian suhteen. Oma jälki ei miellytä, kiukuttaa, en osaa ja oon ihan huono ja miks mä edes teen tätä. Tähän eräs kaverini löi takaisin kysymyksen: ”miksi sä valokuvaat?”. Tämä pisti minut hiljaiseksi ja en vaan keksinyt vastausta. Miksi mä teen jotain mikä aiheuttaa mulle enemmän turhautumista ja pahaa mieltä, kuin hyviä asioita?

Tähän kohtaan haluan miettiä sitä mistä kaikki edes alkoi. Reilu kymmenisen vuotta sitten ostettiin perheelle yhteinen digipokkari. Tuolloin oli talossa vain kissoja, joten ne toimivat minulla paljon räpsimisen kohteina, ja pokkari kulki myös mukana kissanäyttelyreissuilla. Ollessani 12-vuotias meille tuli lapinkoira Joiku, josta tottakai halusin ottaa kuvia. Isäni on ollut aina jossain määrin intohimoinen valokuvaaja ja hänen päivittäessä kalustoaan parempaan, sain häneltä Canon EOS 350D -järkkärin. Sillä sitten räpsin menemään kuvia Joikusta ja kamera kulki melkein aina mukana. Tällöin otin kuvia ihan vaan omaksi ilokseni, dokumentoiden minun ja Joikun puuhasteluja ja reissuja. Välillä myös koiranäyttelyissä ja -tapahtumassa kuvaten virtuaalikenneleitäni ajatellen.

Vuosi 2011
Vuosi 2012

Tästä muutama vuosi eteenpäin, isäni päivitti kalustoaan ja jälleen, minä hurjan onnekkaana, sain tällä kertaa sain käsiini Canon EOS 40Dn. Tämän kanssa aloin entistä tiuhempaan tahtiin kiertämään erilaisia koiranäyttelyitä ja -tapahtumia. Mitään en mistään ymmärtänyt, mutta tykkäsin ottaa kuvia. Vuoden 2011 lopulla sain vihdoin kauan himoitsemani Canonin 70-200 4L -objektiivin, joka entisestään nosti intoani. Mulla oli pro-varusteet, nyt mikään ei voi pysäyttää mua. Paitsi oma osaamattomuuteni.

Vuosi 2012
Vuosi 2012
Vuosi 2013
Vuosi 2013
Vuosi 2013

Vuoden 2013 kesällä törmäsin ensikertaa Alicja Zmysłowskan ottamiin kuviin. ”Vau! Miten tollaisia kuvia otetaan? Mäkin haluun!”, oli ensimmäinen ajatukseni. Tällöin tajusin, että kuvia voi oikeasti jälkikäsitelläkkin, enemmän kuin sen maksimissaan käyrien säädön, pienen valkotasapainon korjaamisen verran. Ja että kamerassa on muitakin säätöjä kuin automaatti.

Vuosi 2013

Aloin opettelemaan, kikkailemaan, kokeilemaan ja opettelemaan vähän lisää. Vähän liiankin nopeasti päätin, etten enää tykkää 40Dstä ja päivitin rungon tuohon nykyiseen 7Dhen.

Vuosi 2013
Vuosi 2013
Vuosi 2014

Tästä melkein jo päästäänkin nykyiseen ongelmaan. Mulla on ollut jo vuosia epärealistinen ja naiivi intohimo olla hyvä, tosi hyvä, ainakin yksi parhaista. Haluan ottaa kuvia mitkä saa sosiaalisessa mediassa paljon tykkäyksiä. Eikun hetkonen… Mikä arvomittari se on paljonko kuva jossain Facebookissa saavuttaa tykkäyksiä? Tämä. Tämä on ollut yksi suurimpia kompastuskiviä joihin olen törmännyt. Mulla on taipumusta olla myös hirmuisen herkästi kateellinen. Toisen onnistumisesta on vaikea olla vilpittömän iloinen, voin sanoa että ”vautsi onnea!”, mutta samalla pään sisällä ruoskin itseäni siitä että ”munkin pitäisi miksen mäkin miten mä oon näin huono että annan jonkun muun menestyä itseni yläpuolelle”.

Vuosi 2015
Vuosi 2015
Vuosi 2015

Onko siis valokuvaaminen minun intohimoni lainkaan, vai onko se vaan väylä saada huomiota ja haaveilla menestyksestä? Tämäkään ei tietenkään ole suinkaan väheksyttävää, mutta haluanko rakentaa minun ja kameran välisen suhteen tälle pohjalle täysin? En. Haluan että taustalla on intohimoa valokuvata, halua kehittyä, haluan arvostaa ottamiani kuvia, haluan oppia hyväksymään epäonnistumiset, halua nauttia menestyksestä kun vihdoin saa luotua jotain, mikä miellyttää omaa silmää (huolimatta siitä että kuva keräsi kansainvälisessä koiravalokuvausryhmässä vain hikiset 8 tykkäystä). Halua olla valokuvaaja.

Vuosi 2015
Vuosi 2015
Vuosi 2016
Vuosi 2016
Vuosi 2016

Olen jo vähän liiankin pitkään tehnyt kuvia sillä ajatuksella, että ”voinko tehdä näin tai noin, mitähän ihmiset tosta miettii, onko tää nyt tarpeeksi näyttävä ja silmille hyppäävä kokonaisuus mikä saa ihmisen painamaan tykkää-nappia?”. En ole keskittynyt luomaan mun omaa tyyliä, vaan mun kuvien lähtökohtana on muiden kuvien matkiminen. Tässä kohtaa huomautan, että varsinaisestihan matkiminen ei kovin paha asia ole, monessa taiteenlajissa toimii kun poimitaan toisilta niitä omaan käteen sopivia ideoita ja toteutuksia. Eräs parhaimpia vinkkejä joita olen saanut on, että ”älä katso muiden kuvien verraten niitä omiisi, vaan poimi niistä kuvista ne parhaat jutut ja hyödynnä niitä omissasi”. Ihanteellista olisi oppia hyödyntämään äskeistä, kuitenkin luoden, ylläpitäen ja työstäen sitä omaa tyyliä. Haluan että mun kuvat on tunnistettavia, että niissä näkyy mun kädenjälki.

Vuosi 2016
Vuosi 2017
Vuosi 2017
Vuosi 2017

Ollaanko nyt vai sitten vasta kun jokin on jotenkin muuttunut

Jätin blogin vähän tyhjäkäynnille viimeisen postauksen jälkeen. Ollaan kuitenkin kaikki kolme vielä hengissä, on vaan ollut haastavaa löytää hyvää lähestymiskulmaa asioihin. Eikä näistä asioista muutenkaan ole kovin helppo kirjoittaa. Tottakai se kirjoitusinspis iskee juuri kun on viikonloppuna treeneissä täräyttänyt oikean käden liukastumisen yhteydessä lähes käyttökelvottomaksi.

Olen tässä Riimi-asiaa pohtinut suuntaan jos toiseen, jutellut ja ruotinut asiaa lukuisien ihmisten kanssa. Ollut jo henkisesti valmistautumassa Riimin lopetukseen, mutta saanut kuitenkin toivoa että ehkä tämä vielä tästä. Toistaiseksi koitan olla heittämättä kirvestä kaivoon pysyen realistisen optimistisena, miettiä keinoja ja antaa kaikkeni tälle asialle. Pitää myös muistaa että Riimi on vasta vuoden ikäinen, (ainakin toivon että) pahimmassa teini-iässä.

Ei tässä ketään voi myöskään syytellä, ja toivon etten kellekkään anna sellaista kuvaa. Lopputulema lienee niin monen osatekijän summa, että olisi vaikea edes päättää ketä sormella osoittaa. Ja tämä on muistutus myös itselleni, ettei ainakaan kaikki ole täysin minun syytä, vaikka herkästi tuleekin itseään syyteltyä. Ei Riimin hankkimista myöskään voi virheeksi kutsua, vaikkei lopputulos täytäkkään odotuksiani. Elämä on täynnä parempia ja vähemmän hyviä päätöksiä. Sitäpaitsi olen Riimin tulon kautta saanut mahdollisuuden tutustua ihaniin uusiin ihmisiin, ja oppinut paljon paljon lisää koirista ja niihin liityvistä asioista. Ja tietenkin tutustunut Riimiin, mitä eriskummallisimpaan pieneen raidalliseen, jota on ainakin näin omistajan näkökulmasta vaikea olla rakastamatta.

And storms full of sorrow

Tää on aivan hirveän kauhean vaikea aihe kirjoittaa, mutta kun olen sitä pyöritellyt mielessä jo pitkän aikaa. Viime viikkoina entistä enemmän.

Joskus syyskuussa taisin kaverille sanoa, että katselen Riimiä pari kuukautta juoksujen jälkeen ja jos asiat pysyvät tälläisinä, niin alan oikeasti vakavasti harkitsemaan siitä luopumista. Nyt muutama kuukausi juoksujen jälkeen, jos mahdollista, on tilanne kärjistynyt entistä haastavammaksi. Voi olla, että kyseessä on vaan jotain teini-ikää, joka ruokkii koiran epävarmuutta entisestään. Voi olla että se on stressaantunut. Voi olla että kaikki johtuu vain lihasjumien kivusta. Missä kohtaa mä voin sanoa, että tää ei edisty, mä en jaksa, mä en osaa, musta ei vaan oo tähän.

Riimiä hankkiessa oli mulla selvät sävelet siitä että haluan koiran jonka kanssa harrastaa ja kisata tavoitteellisesti. Haluan koiran, jonka kanssa tavoitella tokovalionarvoa, päästä kisaamaan palveluskoirakokeissa jäljellä, ja ainakin omaksi iloksi harrastaa agilityä. Riimin kanssa jo pelkkä oleminenkin on taistelua.

Toisaalta kun tiedän, että Riimi tarvitsee aikaa, ymmärrystä, neuvoa, tukea. Siitä takuulla tulisi kouluttamalla kiva koira. Se tässä painaa, että oonko mä oikeasti näin luovuttaja että luopuisin Riimistä. Ja mitä jos kaikki pysyykin ennallaan, tai vähintäänkin haastavana, vaikka antaisin tolle koiralle mun koko maailman? Riimistä, josta on tullut mulle niin käsittämättömän tärkeä viimeisen vuoden aikana, ettei sanat riitä kuvaamaan. Se tekee kaikesta ihan helvettiä ja ahdistusta ja kaaosta, mutta kuitenkin on paras asia mun elämässä, ihan joka päivä.

Riimi on myös monin puolin juuri sitä mitä toivoin ja odotin koiralta. Kaikkiin sen tapoihinkin olen jo niin kiintynyt, että tekee pahaa ajatella elämää ilman niitä. Tekee pahaa ajatella elämää ilman omaa minun pirullista pöllänninperkelettä. Heinäkuussa oli tosi tosi rankka viikko kun Riimi oli kaverillani hoidossa. Suorastaan naurettavaa herätä useampaan kertaan paniikkikohtauksen jonkun koiran takia, tai sen takia että se koira on hoidossa _viikon_. Mitä jos se viikko olisi ikuisuus?

Mitä mä edes tekisin elämässä Riimin jälkeen. Ehkä joskus rahatilanteen salliessa hankkisin uuden koiran, tietämättä edes minkä rotuisen haluan. Ja kun se ei koskaan olisi Riimi, vaikkei sillä olisi pelkoaggressiivisuutta ihmisiä kohtaan, niin sillä olisi puutteita muilla osa-alueilla. Ei se olisi yhtä hyvä tai rakas tai tärkeä tai paras. Pelottaa ajatuskin että voisin vaan sysätä Riimin syrjään ja korvata sen jollain muka-paremmalla koiralla.

Mä en oo koskaan ennen edes luopunut koirasta. Suurin menetys oli Alma-kissa joka lopetettiin 17-vuotiaana sairastelun jälkeen. Vaikken ollutkaan se, joka päätöksen teki, oli tässä kohtaa iäkkäästä ja kipeästä eläimestä päätös helppo. Entä kun kyseessä on vain vuotias koira, jolla voi hyvinkin olla tulevaisuus edessä?

Mä en halua, mutta mä en jaksa, enkä mä tiiä mitä teen. Haluan vain Riimin, mutta haluan sen käytösongelmista eroon. En mitään muuta.